Harry, Adolf ja myrtsinaama

Olen naurettavan koukussa Instagramiin. Se vie kaiken nettiaikani. Siksi en ole ollut täällä. Se siitä. Ei puhuta tästä enää.

Puhutaan kekseistä. Keksit on mahtavia. Ne on sopivan kokoisia pieneen herkutteluun ja säilyvät pitkään (siis jos niitä ei syö heti).

Näin taannoin Pinterestissä (selvästikin olen ehtinyt siellä piipahtamaan instan välissä) kuvia kekseistä, joihin oli painettu yksinkertaiset naamat. Pidin niistä, mutta koska otan tällaiset jutut tosissani, ajattelin, että kyllähän sitä nyt voi tehdä parempiakin naamoja. Ja useampia naamoja. Joten vietin muutaman illan piirrellen valmiiksi erilaisia naamoja ja sitten leivoin keksejä. Hymiökeksejä. Hassuja naamoja, mulkosilmiä, nököhampaita, viiksiä, otsatukkia ja kieliä. Se oli mahtavaa.

Sokerikeksitaikina (3 pellillistä)

225 g margariinia

200 g sokeria

375 g vehnäjauhoja

1.5 tl suolaa

1 muna

1 vailjatanko

1 tl inkivääriä

Oikeastaan siis ihan sama taikina kun Itämään tietäjä -kekseissä, mutta koin nyt tarpeelliseksi kirjoittaa sen tänne uudestaan.

Pehmennyt margariini ja sokeri vaahdotetaan. Joukkoon lisätään vaniljatangosta kaavittu sisus ja kananmuna ja taas sekoitetaan. Sitten mukaan siivilöidään jauhot, suola ja inkivääri ja taas sekoitetaan. Taikina taputellaan sellaiseksi pikkulautasen kokoiseksi lätyksi, kiedotaan kelmuun ja laitetaan jääkaappiin tunniksi pötköttämään.

Levännyt taikina kaulitaan kahden leivinpaperin välissä noin 3-5mm paksuksi ja laitetaan sitten pakastimeen jähmettymään noin vartiksi.

Kun taikina on kiinteää, siitä leikataan valitsemallaan muotilla keksit irti ja laitetaan pelleille. Jämätaikina mytätään kasaksi, kaulitaan, jäähdytetään, leikataan, mytätään, kaulitaan jne. kunnes koko taikina on käytetty.

Sitten painetaan naamat. Parilla apuvälineellä saadaan aikaan monenlaisia naamoja ja ilmeitä. 

Tulitikku neniin ja silmiin.

Pellen ja sian neniin, mulkosilmiin ja silmälaseihin tarvitaan pilli. Yksinkertaista. 

Pikkuisiin hymy- tai surusuihin, kulmakarvoihin, pulleisiin poskiin, puolisilmiin ja kielenpäihin puolikas pilli. Myöskin yksinkertaista.

Sitten tarvitaan pillin halkaisijan levyinen suikale pahvia, jolla on hyvä sulkea pienet suut ja tehdä luomi mulkosilmiin.

Vain pari milliä kapea pahvinsuikale nököhampaisiin ja viiksiin.

Ehkä 1.5cm leveä suikale, jolla saa tehtyä pidempiä painaumia, vaikka leveitä suita ja silmälasin sankoja.

Keksiä leveämpi suikale muumioita, teinimutanttininjakilpikonnia ja zorroja varten (ja muita jotka käyttävät naaman yli meneviä liinoja).

Lisäksi muotoilin talouspaperirullan hylsystä muutaman sopivan kaarevan palan, jolla saadaan leveä naaman halkaiseva hymy tai kiva kaareva otsatukka.

Ja yksi tiukempi kaari niitä suuria, puolen naaman kokoisia hekotusnaamoja varten.

Askartelin siis kaikki muotit (itse keksimuotti mukaan lukien) yhdestä talouspaperirullan hylsystä, yhdestä pahvipillistä ja pahvisen teepaketin palasta. Niin ja se yksi tulitikku (tai hammastikku tai mikä vaan) tietysti.

Auttoi paljon kun suunnitteli naamoja vähän etukäteen paperille, jotta oli ajatus siitä mitä oli tekemässä.

Valmiit pellit pääsivät sitten taas vartiksi pakkaseen jähmettymään (jotta ne pitävät muotonsa paremmin paistaessa) ja sitten uuniin: 165 astetta 12-14 minuuttia. Niiden ei tarvitse saada kun ihan hippu väriä reunoihinsa, jotta ovat valmiita. Liian ruskettuneet näyttävät laikullisilta.

Suosittelen säilyttämään keksejä vaikka peltirasiassa. Ja aina kun ottaa keksin, olisi hyvä yrittää imitoida sitä omalla naamallaan ja syödä se vasta sitten.

  

Joulu tuli, joulu meni

Joulu, tuo mässäilyjuhlien ykkönen, on juhlittu taas tältä vuodelta. Kaikenlaista taas ehti. Leivoin kamelikeksejä ja pipareita, painoin perunalla omaa lahjapaperia, tein joulusukat vanhasta villapaidasta, matkustin useita satoja kilometrejä, rapsutin montaa koiraa, nukuin monella eri patjalla, sain lahjoja, annoin lahjoja, pelasin lautapelejä, maistelin viskejä ja portviinejä, saunoin ja söin lihaa.

Huomenna kannan joulukuusen ulos. Vuoden päästä sitten uusi.



   

Hirveen ihanaa

Olen jo kohta vuosia etsinyt luontoliiton tai vastaavien eläincollegeja kirpputoreilta. Hämmentävää sinänsä, että kaikilla tuntui olevan niitä paitoja kun olin yläasteella, mutta kirppareilla en ole törmännyt yhteenkään. Eivätkö ihmiset tahdo luopua niistä vai? Johtui se mistä syystä vain, en ole sellaista onnistunut löytämään.

Collegen tuunaushuumassani tulin poimineeksi kirpputorilta tummansinisen hupparin. Siitä tulisi mekko. Nyt piti löytää vain toinen mahdollisimman saman värinen paita. Seuraavalla kirpputorilla sellainen roikkui tangossa. Nappasin sen itselleni ja silmäni levisivät. Hirviä! Se oli juuri sellainen eläincollege mitä olen etsinyt. Siinä ei ole norppalogoa, mutta muuten kuvitukseltaan juuri sellainen mitä etsin. Jos olisin saanut päättää itse millaisen olisin löytänyt, olisin tahtonut tummanpunaisen, keltaisen tai vaaleanharmaan ja pöllöjä, siilejä, pupuja, oravia tai sellaisia. Mutta juuri nyt tuntuu, että hirvet sinisellä pohjalla ovat hienointa ikinä.

Sain heti paikalla hirveän (hah haa) inspiraation. Pitäydyin mekkoideassani, hirvipaita pääsisi tietysti yläosaksi. Sitten kitschajatukset puskivat pintaan ja ajattelin värikästä kirjontaa, lasihelmiä, paljettejä ja kaikkea ihanaa. Sitten kurvasinkin heti kotiin ja levitin kirjontalangat ja lasihelmet pitkin sohvaa. Se oli helppoa, koska olin yksin kotona.

Siitä tuli juuri niin siisti kun ajattelin, ehkä jopa siistimpi. Ihana tummansininen kirjailtu hirvimekko. Hirviä koristeltu Intialaisiksi elefanteiksi. Se on niin pehmoinen sisältäkin. Ja mukava päällä. Pelkkiä hyviä asioita löytyy tästä.

Se on päälläni nyt kun kirjoitan tätä, mutta siitä ei ole kuvaa, koska kamerani on latauksessa. Joten joskus toiste se. Pelkkä mekko saa nyt riittää, ilman Heiniä.

Hirveen ihanaa.



   

American Horror Story

Uusi kausi alkaa! Jee! Ihan pian! Olen niin innoissani! Ja myös peloissani, koska se on pelottava sarja. Mutta ennemmän innoissani!

En voi tästä eteenpäin luvata olevani spoilaamatta jo katsottuja tuotantokausia.

On niin monta syytä tykätä AHSsta. Erityisesti tykkään siitä, että jokainen tuotantokausi on oma tarinansa. On mukavaa, kun käsikirjoittavat ovat saaneet kirjoittaa tarinalle alun ja keskikohdan ja lopun. Tarinaa ei ole jouduttu levittämään liian ohuelti, jotta saadaan vielä puserrettua tuotantokausi tai toinen samoille hahmoille ja tapahtumille (Niin juuri How I Met Your Mother, puhun sinusta). Tarinalla on selkeä kaari ja kun tietää, että se kestää vain yhden tuotantokauden, se ei jää ikinä kesken, eikä sarjaa voida vaikka lopettaa kesken tarinan. Aina on loppu. Se on hyvä. Lisäksi samat näyttelijät saavat antaa elämän aina vain uusille hahmoille. Siitäkin tykkään. Ja vaikka pelkäänkin kauhujuttuja, tykkään niistä myös. Tykkään kummitustaloista, vanhoista mielisairaaloista, noidista ja karnevaaleista. Ja mikä sattuma, juuri niistä AHS kertoo.

Nyt täytyy tunnustaa, että ensimmäinen kausi, tai sen ensimmäiset jaksot eivät heti innostaneet. Nykyaikaan sijoittunut tarina uuteen taloon muuttaneesta perheestä ei täysin vienyt mukanaan. Vähän myöhemmin sitten kokeilin uudestaan. Ja kun kaikki jaksot olivat netissä katsottavina, katsoin ne tietysti niin putkeen kun oli mahdollista. Ja kävi ilmi kaikkea mahtavaa. Kuten, että kaikki talossa ikinä kuolleet aina rakennuttajista asti, asuivat siellä edelleen. Ja päästiin tutustumaan heihin tarkemmin ja siihen miten he talossa kuolivat. Ja kun Elizabeth Short, eli Musta Dahlia, tuli mukaan sarjaan, tiesin heti kuka oli kyseessä, koska kyseessä on kuitenkin kuuluisa murha.

Sitten alkoi toinen kausi, ja nykypäivän kummitustalosta siirryttiinkin kuusikymmentäluvulle ja nunnien pyörittämään mielisairaalaan. Ja se vasta mahtavaa olikin. Siellä oli sarjamurhaaja, ja Lovejoy joka esitti jolupukkimurhaajaa. Ja koska katollinen kirkko oli mukana jutussa, tietysti siellä oli myös Saatana. Ja avaruusolioita ja Anne Frank. Siinä kaudella kyllä tapahtui. Ja sitten se kaikista ilkein nunna tietysti itse joutui potilaaksi ja jotenkin sympatiamme siirtyivät hänelle. Ja tietysti kun kyseessä oli pelottava mielisairaala, siellä tehtiin potilaille kaikkia inhoja kokeita.

Kolmannella kaudella hypättiin taas tähän päivään ja New Orleansin noitapiiriin. Ja siellä tietysti kinattiin paikallisen woodooyhteisön kanssa. Kathy Bates joka oli pahemman luokan rasisti ja sadisti ja ollut haudattuna viimeiset 130 vuotta, itki kuin pikkutyttö kun kävi ilmi, että Barak Obama oli presidentti. Ihmisiä tapettiin koko ajan, ja herätettiin taioilla henkiin samaan tahtiin. Siellä oli Minotaurus, noitien metsästäjiä ja tietysti rovioita.

Mielestäni kakkoskausi oli parempi kuin ykköskausi ja kolmoskausi yhtä hyvä kuin kakkoskausi. Joten odotan paljon neloskaudelta, joka tapahtuu 50-luvun karnevaalissa ja kantaa nimeä Freak Show. Odotan todella innolla sitä miten Kathy Bates on parrakas nainen, miten Sarah Paulsonilla on kaksi päätä ja sitä kun Jessica Lange puhuu saksaa. Muutama viikko enään. En malttaisi odottaa.

       Klik, klik, klik, klik, klik, klik, klik

Sitten tietysti toivon, että ne ovat jo alkaneet miettimään vitoskautta. Ehdotan jotain natseihin liittyvää. Tai jotain suljettua kyläyhteisöä.



 

Viininurkka: Gwynt Y Ddraig (ja thinking outside the box)

Laatikon ulkopuolelta ajattelua siksi, että kyseessä ei ole viini lainkaan. Vaan siideri. Ja jos joku ei tiennyt, niin siideri ei ole yhtään sama asia kun viini. Mutta join tätä eilen saunajuomana ja innostuin siitä todella ja lisäksi olen huikeasti pätevämpi arvostelemaan siideriä kun viiniä.

Gwynt Y Ddraig, eli The Dragon's Breath, tulee Walesista, tuosta D-, ja W-kirjainten luvatusta maasta. Se on ihanaa kullankeltaista omenanektaria joka on kypsytetty tammitynnyreissä (kuten Pommac ja kaikki muukin hyvä). Se maistuu kypsältä ja hyvällä tavalla mädältä, niin kuin Magners, mutta enemmän. Se maistuu pyöreältä ja pehmeältä, tasaiselta hyvällä tapaa. Se oli ihanaa. Olen vieläkin innoissani.

Tiedättehän miten syksyyn tarvitsee vahvempaa siideriä kun kesää. En tarkoita voltteja vaan makua, joskin tämä lohikäärmenektari sisältää niitä 7%. Sellaista vahvaa mehumaista ja kellarissa mädäntyneen makuista siideriä, jota voisi ajatella myös tarjoilevansa kuumennettuna ja kanelitangolla mautettuna (mmmm...). Tämä on juuri sellaista. Syksyistä, kypsää lohikäärmeturvasiideriä. Siideriä jota kuuluu nauttia kun harmittaa tai kun on kylmä ja kaikki muuttuu paremmaksi. Tulee kultainen olo, niin kuin lohikääme hönkisi päällesi. Se oli runollista. Ja kertoo juuri mitä ajattelen tästä siideristä.

Ostin Alkon viimeisen pullon. Toivottavasti ne täyttävät hyllynsä pian. Lisäksi join siiderin ennen kun otin siitä kuvia. Koska siinä lohikäärme-euforiassa en ehtinyt ajattelemaan siideriäni pidemmälle.



  

Ukulele-ouyey!

Muutaman vuoden olen kohta suunnitellut ukulelen soittoa. Siitäkin huolimatta, että siitä on tullut sellainen hipsterisoitin. Mutta olen valmis katsomaan sellaisen ohi, koska ukulelet ovat niin mahtavia. Kaikki niissä on mahtavaa. Ne ovat söpöjä minikitaroita, niistä tulee mieleen Havaji, leit ja kookoksiin tehdyt drinkit ja niillä voi soitella sellaista letkeää saaritunnelmaista musiikkia. Lisäksi en pidä sitä mitenkään vakavasti otettavana soittimena, joten jos sillä soittaa vähän niin ja näin se ei haittaa, koska se on ukulele ja sen kanssa ei kuulukkaan ottaa juttuja vakavasti. Lisäksi sitä on helppo lähestyä sen selkeän vaarattomuuden takia. Se ei ole pelottava kuten vaikka saksofoni. Kuka alkaa noin vaan soittamaan saksofonia, jos siltä tuntuu? Ei kukaa. Se vaati pohdintaa ja syvää halua tehdä niin, koska saksofonit ovat kalliita ja niissä on paljon vaikeita nippeleitä ja sitä ei varmasti voi opetella soittamaan vaan Youtube-videoita katsomalla. Mutta ukulele, se on juuri sellainen hyvänmielen helppo hassuttelusoitin jota voi soittaa hyvin tai sinne päin ja silti kaikilla on mukavaa. Näin siis ainakin kuvittelen vielä nyt.

Koska ostin ukulelen. Tänään.

Kaikki oikeastaan alkoi muutamia viikkoja sitten kun kansalaisopiston syksykatalogi saapui ja katsottuani millaisia ilmaisluentoja täälläpäin on (Keskiaikaiset vaatteet ja asusteet 2.9. ja Lenin, Stalin ja lapset 1930-luvun neuvostoliittolaisissa koulukuvissa 18.11.), päätin vilkaista järjestettäisiinkö täällä ukulele-kursseja. Ja kävi niin, että siellä, vakavasti otettavien piano- ja kitaratuntejen välissä oli ukulelen alkeet. Ja vaikka olenkin sitä mieltä, että varmasti Youtube olisi ihan hyvä opettaja, ajattelin, että koska en ole ikinä soittanut mitään soitinta, ehkä ne perusteet voisi kuulla joltain sellaiselta ihmiseltä, jolle voi esittää kysymyksiä. Satun asumaan muusikon kanssa, joka kyllä sanoi opettavansa minua jos niin tahdon, mutta päätin, että parisuhteen kannalta on varmaan parempi harjoitella aluksi jonkun muun kun poikaystävän kanssa. Lisäksi tahtoisin ajatella, että voisin tavata ihmisiä siellä kurssilla. Ja varmasti ne ovat ihan mukavia jos kerran tahtovat soittaa ukulelea.

Joten ilmoittauduin kurssille ja ostin ukulelen. Noin vaan. Koska jos en tee sitä nyt, koska sen teen?

Sattumalta löysin itselleni söpön punaisen soittimen (jossa on delffiinejä!!!), vaikka alunperin olikin tarkoitus maalata se itse uudestaan. Todennäköisesti maalaan sen silti uudestaa, mutta nyt sen kanssa ei ole kiire. Tai siis sen kanssa ei ollut kiire kunnes kirjoitin Pinterestin hakukenttää "ukulele" ja näin kaiken tämän...

Mutta säilytyspussihan pitää tehdä heti Toki mukana tuli punainen huitulapussi, mutta kyllähän se itse pitää tehdä.